Väylän Pyörre musiikkiuutiset

Tyrmäävä Baskery Meänfestivaaleilla!
Janne Schafferilta jokaiselle jotakin!

Mulle sopii jatkossakin. Kun ennen vanhaan noustiin Aavasaksan laelle ihastelemaan keskiyön aurinkoa, nyt pienen pajalalaiskylän Erkheikin törmälle.
Kun aurinko paistoi täydeltä terältä ja Meänfestivaali-lavalla melskasivat Bondessonin sisarukset Stella, Sunniva ja Greta eli Baskery, niin mikäpä oli ihmisen ollessa.
Meänfestivaali  on  pieni, kotikutoinen ja maanläheinen tapahtuma. Kymmenessä vuodessa se on säilyttänyt ominaisleimansa. Vaikka artistien tunnettavuus kasvaa koko ajan, yleisömäärä on pysynyt muutamassa sadassa. Mutta joskushan tämäkin helmi löydetään kuten kävi Pyhä Unpluggedin ja silloin on jo ikävän ahdasta. 

Stella

Baskeryn show tyrmäsi allekirjoittaneen totaalisesti. Yhtyeen energialataus livenä on aivan toista maata kuin sen albumeilla Fall Among Thieves ja Friends. Soitto oli suoraviivaisempaa tykitystä, mutta sitä maustettiin sopivasti heleillä lauluharmonioilla, ja kokonaisuus toimi.

Sunniva

Yhtye käyttää musiikistaan osuvasti nimitystä banjopunk. Livenä ensimmäisenä soitosta tulivat mieleen Fat Possum-tyylinen räyhäblues, Tuomari Nurmion peltikitarallaan rämisyttämä rockabillyklassikko Train, train, train ja kantrahtavissa laulustemmoissa Dixie Chicks, joten sekoitus on todella koukuttava.

Greta

Kun pystybasisti Stella kuulutti, että olemme Tukholmasta ja pikkasen Tornionlaaksosta(äiti Haaparannalta & isä Kalixista) ja laulaja-kitaristi Sunniva hehkutti One horse down-biisissä: ”I don`t want to bed with a man from town..” , muutkin olivat villinä kuin Pajalan poikamiehet. Tanssikansa pogosi ja osa lakosi tyttöjen eessä, kuin niittovalmis heinä.
Selvästi päävastuu, Baskeryssä on Bondessonin sisarista vanhimmalla Gretalla. Hän on perinyt isänsä Sven-Åken,  One Man Band-kaluston. Paljaat jalat tömisyttivät rumpukalvoja, käsi vispasi banjon kielillä ja suu puhalsi huuliharppuun. Hän sai aikaan mielettömän draivin. Miten hän tuon kaiken teki ja yhtä aikaa. Ei voinut kuin ihailla suu moilasena Gretan työskentelyä. Hän veti samalla intenssiteetillä tunnin shown, kun metallibändien rumpalit haukkovat henkeä jo puolen tunnin setin jälkeen!
Horse down-biisin lisäksi kappaleista jäivät erityisesti mieleen mantramainen If you kill me, hitinpoikanen Mortal, zztop-riffillä leikkivä Here to pay my dues ja tietysti keikan päättänyt kesän ylistys Carl Michael Bellmannin laulukirjasta.

Baskeryn ”lämppärinä” toimineen superkitaristi Janne Schafferin ongelmana tuntui olevan monenkirjava vuosikymmenten tekeminen. Oman elämän potpuri ei ole välttämättä paras ratkaisu. Sitä odotettua ”Ruotsin Jukka Tolosta” kuultiin vain parin biisin verran. Norrland-tyyppiset progemaalailut sulautuivat Erkheikkiä ympäröivään maalaismaisemaan kuin nakutettuna, mutta Jannen ja ammattilaisbändin setti painottui juhannuksen party-meininkiin. Abba-kimara ja Ted Gärdestadin Satellit-tyylisten poppibiisien viljely ja taitava, mutta persoonaton solisti Johan Boding eivät ainakaan minua puhutelleet. 
Pieni valonpilkahdus tuli vasta, kun Janne puki päällensä Seepra-takkinsa. Kuultiin pari biisiä Min piraja maja ja Jag vill bo i en svamp hänen Electric Banana Band-kaudeltaan. Monet rajalla asuneet muistavat laulut tv-ohjelmista, joissa Janne oli mukana pitkän hauskan miehen Lasse ”Trazan” Åbergin kanssa. Vaikka kappaleet tehtiin lapsille, musiikki puhutteli aikuisiakin. 
Erkheikissäkin, varsinkin jälkimmäisessä Jag vill bo i en svamp-rallissa oli sellaista funkimua, jota olisi halunnut kuulla enemmän. Mutta ei makeaa mahan täydeltä ja kaikille tasapuolisesti. Näin varmaan Janne Schaffer ajatteli.
Muita Meänfestivaalin pääkonsertin esiintyjiä: The Boppers, The Meänland, Evighetens Orkester ja Sherlock Brothers.