JARI "Heinä" NIEMINEN, tuttu teeveestä ja muualtakin! (Arkistojuttu 2011)

Eilen aaton alkuillasta tuli katsottua teeveestä mainio Kari Tapion Estradilla-konsertti, jossa Olavi Virran laulut olivat pääosassa. Tuli mieleen kaakamolaismuusikko Paavo Kuljun muistelus Olasta 1960-luvulta. Hänen mukaan Virran ääni oli kunnossa, mutta kun hän asteli lavalle pikkumaistissa tietenkin, ei hän puhunut säestävälle orkesterille mitään, ei ilmoittanut laulun nimeä, sävellajista puhumattakaan.

Kari Tapio oli toista maata. Hänellä ei ollut diivan elkeitä. Hän jaksoi aina kumartaa niin yleisölle kuin orkesterillekin ja vielä peukku pystyyn.

Erityisen hienoa teeveen Estradille-konsertissa oli, kun Kari huomioi Tiikerihaissa kitaristi Jari "Heinä" Niemisen upean havajikitaran soiton. Hän lupasi tarjota keikan jälkeen Heinälle kahvit ja seuraavan biisin jälkeen vielä pullan kanssa.

Albert Järvisen muistokonsertissa lokakuussa Niemistä äityi kehumaan myös Havana Blackin Hannu Leiden

- Kuunnelkaa Heinää, miten hyvin se vetää! Siinä on teille Järvinen!

Ja Rumba-lehden toimittaja Nalle Österman komppasi.
- Niin on. Heinä vetää ihan vitun hyvin. Kuka Heinä?

- Vaatimattoman oloinen ja näköinen veijari, jonka fraseeraus, tunnelataus ja tulkinta koskettelevat sieluni syvimpiä näppäimiä. Ja niin näyttää koskettavan aika monen muunkin. Ei ole koiraa karvoihin katsominen. Tuon tavallisen tallaajan näköisen pinnan alta löytyy armoton pelimies. Pelimies, jonka peli on Fender Stratocaster.

Koskapa musiikkilehti Rumban toimittaja kaipaa lisävalaistusta Kemi-lähtöisestä Heinästä, kaivaudun arkistoihin. Viitisen vuotta sitten tein hänestä jutun Kalevaan ja muutamaan muuhunkin aviisiin.

Kun haastattelin Heinää, hän oli aloittelemassa yhteistyötä Riku Niemen orkesterin kanssa, jossa hän on päässyt näyttämään monipuolisuuttaan myös livenä. Studiossahan hän on jatkanut ansiokkaasti Heikki Laurilan jalanjälkiä. Tässä katkelma yhdestä jutustani.

HEINÄ TYÖNSÄ ÄÄRESSÄ!

- Viime päivät ovat olleet hyvinkin erilaisia. Olen tehnyt Markus Allanin kanssa yhden konsertin, eilen soitin pohjia Esko Rahkosen ja toissapäivänä Edu Kettusen levylle, kertoo Jari "Heinä" Nieminen, yksi Suomen työllistetyimmistä kitaristeista.

Vaikkei hänen nimensä olekaan kaikille välttämättä tuttu, moni on kuullut hänen soittoaan. Tämän studioässän soittojälki on parillatuhannella kappaleella.

Vasta Jari on saanut purkkiin myös kitaraosuudet Pentti Hietasen On the rocks -levylle. Mieluinen työ, jossa kemiläislähtöinen Nieminen saa rokata täysillä nuoruutensa sankaribiisejä.
- Levylle tulee Deep Purplen Burn ja Soldier of fortune, Freen Wishing well, Holliesia, Creedenceä, Procol Harumia... Iättömiä rockklassikoita ja aivan perusrokkejakin kuten Rock `n` roll music ja Party, Jari paljastaa.

Laulaja Pentti Hietasen lisäksi hänelle on syntynyt läheinen työsuhde myös Kari Tapion kanssa. Hän soittaa muun muassa Tapion menestysalbumeilla Juna kulkee ja Toiset on luotuja kulkemaan. Maestro on saanut kiireisen kitaristin myös tunturikierrokselle Lappiin.

Jari Nieminen vietti lapsuutensa Kemin Takajärven kaupunginosassa. Kun hän kuuli hiekkalaatikolla kasettimankalta Beatlesin Hard days`nightin, hänen soittimeksi valikoitui kitara.
- Ihasteltiin kavereitten kanssa Beatlesien soittoa ja päätin, että tämä on mun juttu. Meillä oli serkkupojan tekemät feikkikitarat, joissa ei ollut kieliä, ei mitään, mutta oltiin soittavinamme.
Ensimmäisen oikean kitaransa Jari sai 9-vuotiaana ja alkuvaiheessa hänellä oli omia viritelmiä mm. Jope Ruonansuun kanssa
- Jopen kanssa pantiin putkiradiot kuumiksi ja katsottiin syntyykö sieltä ääntä. Se oli sitä aikaa, kun käytiin nyysäämässä, kuka osasi soittaa kuka ei.

Taitavana hanuristina tunnettu Seppo-isä opetti Jarille soiton perusasiat ja antoi vinkkejä ensiaskelissa. Kodin perintöä hän uskoo olevan myös avoimen suhtautumisensa kaikenlaiseen musiikkiin.
- Raja-Jazz oli ensimmäinen bändi, jolla tein oikeita keikkoja. Se oli jännittävää aikaa, sillä olin vasta neljäntoista. Ravintolaankin menin aina takakautta jonkun siipien suojassa. Muut olivat rutinoituneita jazzin soittajia. Itse yritin vain pysyä perässä ja oppia uusia asioita, Jari myöntää.
Samanaikaisesti jazzin soiton kanssa hän teki tanssimusiikkikeikkaa Humppanelosissa ja myöhemmin Humppakimarassa. Klassista kitaraa hän opiskeli Kemin musiikkiopistossa arvostetun opettajan Kai Niemisen johdolla, mutta lähinnä Jarin sydäntä oli popmusiikki. Kaiken liikkeellepaneva voima oli ollut Beatles, jonka jälkeen kitaristina hän imi vaikutteita muun muassa Jimi Hendrixiltä, Jukka Toloselta ja Albert Järviseltä.
- Vielä tänäkin päivänä Hendrix on mulle ykkönen, mutta hyvä jatkumo tässä hetkessä on studiokitaristi Michael Landau. Alkuvaiheessa ihailin myös kovasti Al Di Meolan soittoa.

Ensi kertaa Jari pääsi näyttämään omaa rockosaamistaan jamikokoonpanossa, jonka basisti Hannu Tervaharju kokosi ollessaan kesälomalla Juice Leskisen bändistä. Vuoden 1978 aikana siitä kehittyi Tarttula-baarin keikan kautta yhtye Mika & Pullasormet, joka valittiin samana vuonna Pohjois-Suomen bändimestariksi. Jari viihtyi yhtyeessä vuoden verran, jonka jälkeen siirtyi ravintolamuusikoksi. Hänen tilalleen tuli Hannu "Puntti" Valtonen. Jarin muuttaessa 1980-luvun alussa pohjoisesta Helsinkiin, hän sai soittajilta lempinimen Heinäkenkä, joka lyhentyi sittemmin Heinäksi. Etelässä hän opiskeli muutaman vuoden Oulunkylän Pop & Jazz Opistossa, mutta teorian sijaan keikkaelämä kiinnosti enemmän.
- Siihen aikaan kaikkien kitaristien Mekka Helsingissä oli Kitarapaja. Siellä tutustuin lappeenrantalaiseen Jarmo Nikkuun. Hän alkoi olla kova nimi etelässä ja hänen tuurausten kautta homma lähti käyntiin.

Alussa Jaria työllisti Toivotaan toivotaan-tvohjelma. Studiosoitot myös lisääntyivät ja hän keikkaili ravintolayhtyeessä Boulevard. Lahjakas poppoo edusti Suomea kaksissakin Euroviisuissa. Vuonna 1987 se esiintyi Virve Rostin taustalla ja seuraavana vuonna yhtye esitti Dublinissa Pepe Willbergin laulun Nauravat silmät muistetaan. Sittemmin Jari on ollut viisuissa säestämässä myös Jasminea.

Viisuista alkoi Jarin yhteistyö Pepen kanssa, mikä jatkuu vielä tänäänkin, duokeikoista aina Jormas-nostalgiaan saakka. Pidempään hän on soittanut myös Riki Sorsan ja Kirkan kanssa.
- Kirkan kanssa oli hirmu nastaa. Vuonna 1988 hän oli juuri voittanut Syksyn sävelen laululla Surun pyyhit silmistäni. Tanssipaikat olivat täynnä ja suosio oli kova. Vedettiin Surua ja kohta jo perään Born to be wildia. Se oli mukava työmaa ja rockgenressä se on varmaan minun merkittävin juttuni, Jari uskoo.

Jari & Paula 

1995 Jari heittäytyi freelanceriksi ja jätti pidemmät yhtyekiinnitykset taakse. Hyvien kontaktiensa kautta hän sai heti mielenkiintoisen tarjouksen.

Amerikan nykymusiikin ykkösnimi John Adams, Terry Rileya ja Philip Glassiakin suositumpi säveltäjä, halusi tuoda musikaalinsa I was looking at the ceiling then I saw the sky Eurooppaan ja hän tarvitsi osaavaa ryhmää. Hän kysyi neuvoa Esa-Pekka Saloselta, joka otti yhteyden Avantin Janne Murtoon, joka kokosi yhtyeen.
- Etukäteen mulla ei ollut paljoakaan tietoa jutun sisällöstä, kun lähdin mukaan. Sitten selkisi, että se on teatteriproduktio, jossa on kuusi amerikkalaista laulajanäyttelijää ja yhtye. Se ei ollut klassista, vaan aika pitkälle blues- ja rockpohjaista soittamista.
Suomessa musikaali nähtiin Helsingin juhlaviikoilla. Kaikkiaan esityksiä oli yhteensä kuusikymmentä Englannissa, Saksassa ja Ranskassa..
John Adams kutsui Avantia omaksi "dreamteamiksi". Vaikka hänellä oli myös Amerikassa yhtye esitystä varten, hän halusi levyttää teoksensa suomalaisten kanssa.
- Adamsilla oli selkeä näkemys kitaratontista. Musan piti olla Jimi Hendrixiä ja mullehan se oli helppo homma.
Pari vuotta Adams-projektin jälkeen Jari kiersi Eurooppaa Avantin mukana myös soittamassa musiikkia Fritz Langin mykkäfilmiin Metropolis. Elokuvan musiikin sävelsi argentiinalaissyntyinen Martin Matalon, joka kutsui Jarin henkilökohtaisesti soittamaan vielä Hongongiin kymmenpäiväisille festivaaleille.

Ere Kokkosen johtamaan Komediateatteri Arenaan, Jari sai kutsun kapellimestari Olli Ahvenlahdelta kuusi vuotta sitten. Hän on ollut mukana myös Helsingin kaupunginteatterin musiikkijutuissa, joista hän nostaa ylitse muiden Grease-musikaalin. Tällä hetkellä työn alla on 60-lukuun liittyvä musiikki-iloittelu Hairspray.
Komediateatteri Arenan revyiden ohessa Jari on päässyt soittamaan myös Kokkosen ohjaamiin elokuviin: Kymmenen riivinrautaa, Hurmaava joukkoitsemurha ja Uuno Turhapuro-This is my life. Viimeiseen Turhapuroon Jari soitti kitarakuviot, jotka aiemmissa Uuno-leffoissa hoiti legendaarinen Heikki Laurila.
- Laurila soitti Uunot ja koko uransa Fender Stratocaster 1963:lla. Kitaran omistaa muuten nykyään Kari Tapion poika Jiri, Jari kertoo.
Viimeksi hän on soittanut elokuvamusiikkia Markku Johanssonin johtaman Vantaan viihdeorkesterin kanssa Timo Koivusalon elokuvaan Kaksipäisen kotkan
varjossa, joka tulee ensi-iltaan syyskuussa.
- Siinä on tosi hienoa Timon ja Susannan(Palin) tekemää musiikkia. Mielenkiinnolla odotan lopputulosta. Toivottavasti leffasta tulee myös soundtrack.

Suomen ahkerimmat studiomuusikot vuonna  (Gramex)

Lemmyn ystävä ja soittokaveri NICK GRIBBON on kuollut. R. I. P. (Lue Nickin Musa-Lappi-haastattelu ja totuus Lemmystä Suomessa 1960-luvulla)

Parhaat kaverit Nick ja Lemmy

Lemmyn läheinen ystävä ja soittokaveri 1960-luvun Rockin` Vickersistä NICK GRIBBON (1948 – 2022) on kuollut. Hän menehtyi 74-vuotiaana samana päivänä, kuin Motörhead-pomo seitsemän vuotta sitten eli 28. joulukuuta. 

Kun Helsingin Sanomien toimittaja soitti Lemmyn kuoleman jälkeen ja kysyi minulta, kävikö rocklegenda Suomessa 1960-luvulla, vastasin : No comments. Ensimmäiseen Poppi-kirjaani olin kirjoittanut, Rockradion Klaus Flamingin sanaan luottaen, että kävi. Itse  en ollut koskaan asiaa tutkinut, mutta kiinnostus heräsi.

Pitkällisen taivuttelun jälkeen Nick Gribbon oli  valmis kertomaan totuuden. Hän oli mukana molemmilla Rockin`Vickers-keikoilla, joista jommallakummalla Lemmynkin piti olla. Alla koko haastattelu, joka löytyy kirjastani Musa-Lappi, jossa on myös koko totuus Motörheadin vuoden 1985-visiitistä Pelloon, jonka likapyykkiä pestiin Ylitornion käräjillä. (Tilaukset: arto.junttila@pp.inet.fi)  

ROCKIN` VICKER-NICK GRIBBON: ”OLTIIN LEMMYN KANSSA PUTKASSA SUOMESSA, MUTTA ERI VUOSIKYMMENELLÄ.”

Lemmyä diggailevat suomalaiset rocktoimittajat ovat vuosikymmeniä kertoneet tarinaa, että rocklegenda  vieraili Suomessa jo 1960-luvulla,  joko papinasuissa  kiertäneen Rev. Black & the Rockin` Vickers-kokoonpanon  tai myöhemmin sen siistimmän painoksen Rockin` Vickersin mukana.

Rocklegendan kuoltua virisi taas vilkas keskustelu hänen Suomen vierailuistaan ja totuuden tiesi   parhaiten kitaristi-laulaja  Nick Gribbon, joka kuului molempiin yhtyeisiin niin vuonna 1965 kuin 1967, jolloin ne kiersivät maatamme Lappia myöten.

-Lemmy ei ollut mukana Suomessa kummallakaan kertaa, Nick napauttaa ja jatkaa:

-Jouduttiin kyllä molemmat Suomessa putkaan, mutta eri vuosikymmenellä  ja eri syystä. Minut pidätettiin epäiltynä huumeista, mutta vapautettiin syyttömänä ja Lemmy taas muista syistä.

Motörheadhän tunnetusti  aiheutti Suomen visiitillään 1979  Punkarockissa aikamoista täystuhoa ja Lemmy kumppaneineen istui putkassa ja sai poistua maasta vasta kun vahingot oli korvattu. Silloin oli myös Remu Aaltosella mahdollisuus tavata Lemmy ensimmäisen kerran.

Mick Wallin kirjoittamassa  elämänkerrassa  Ace Of Spades Lemmy Härmässä-otsikon alla toimittaja Petri Silas yrittää hakea vahvistusta 60-luvun käynneille Remulta, joka kuitenkin satuilee:

”Sen miehen kanssa on törmätty monta kertaa, ja aina on tultu juttuun-vaikka eihän meillä edes ole muuta yhteistä kieltä kuin viittomakieli. Heinosen Leksa pyysi joskus 1965 minua Natsalle, kun oli luvassa tosi spesiaalikeikka. Ja siellähän oli lauteilla bändi papin kaavuissa! Se oli tämä Rockin` Vicers, ja siellä tavattiin ekan kerran Lemmyn kanssa. Myös Kirka oli kuvioissa.”

Ace Of Spades-kirja  muutenkin toistaa  vanhat valheet, ”suusta suuhun” vuosikymmeniä siirtyneet 1960-luvun Suomi-tarinat liittyen Lemmyyn ja Rockin´ Vickersiin.

Jokainen  vähänkin Suomen kevyen musiikin historiaa tunteva tietää, ettei  Rev. Black & the Rockin` Vickers 1965 kerännyt Helsingin olympiastadionille  10 000 ihmistä ja vielä marraskuussa tai ollut Suomen listaykkösenä, kuten kirja väittää.

Kun tarinat ovat uponneet suomalaisiin, niin mikäpä siinä. Lemmy oli jutunkertoja parhaasta päästä, mutta rockjournalismimme uskottavuudesta, se ei anna hyvää kuvaa. Esimerkiksi viimeisessä haastattelussaan Soundi-lehdessä, Lemmy paaluttaa vuotta 1965 ja koko kommentti on pelkkää fiktiota:

” Ensimmäinen menestys – missäpä muuallakaan kuin Suomessa! The Rockin`Vickersin single Stella nousi teillä listaykköseksi. Unohtumattominta oli tietenkin se, että eräs silloisista taustahahmoistamme katosi yllättäen rahojen kanssa ja meidän piti myydä kaikenlaista saadaksemme hankittua paluuliput Britanniaan.

NICK: LEMMY OLI HAUSKA HERRASMIES

Kun kirjoja ja haastatteluja Lemmystä lukee, saa kuvan paitsi hyvästä tarinaniskijästä, myös miehestä, joka tervaa jokaisen vastarannankiisken ja pyörittää höyhenissä, mutta 50 vuotta hänet tunteneen Nick Gribbonin käsitys on toinen.

-Lemmy oli hyvin jalat maassa oleva kaveri. Hän pysyi samanlaisena niin kauan, kun minä hänet tunsin. Hän oli hyvin älykäs, aina kunnioittava. Meillä oli aina hauskaa yhdessä.  Naurettiin paljon ja laskettiin leikkiä toisistamme.

Nick ja hänen elämänkumppaninsa Lisa Hosie kävivät paljon myös Motörheadin keikoilla.

-Kun menimme Lisan kanssa Motörheadin ensimmäiselle keikalle Manchesteriin, hän tervehti meitä iloisesti ja vei meidät suoraan pukuhuoneeseen. Lisa aina muistelee, kuinka Lemmy veti esiin akustisen kitaran ja lauloi Buddy Hollyn lauluja ja meikäläinen veti stemmoja. Hän oli aina täydellinen isäntä meille ja ystävillemme. Häntä todella kaipaa. Sanotaanko, että meidän kohtaamiset olivat maagisia, kun saimme olla vain kolmistaan.

Lemmyn lahjoittamat bootsit

Lemmy muisti pariskuntaa aina myös lahjoilla. Nickin ja Lisan kodin yksi seinä onkin pyhitetty Lemmylle.

-Yhtenä aamuna varhain hän soitti Lisalle, että muistakaa olla kotona, hän lähettää teille jotakin. Kun ovikello soi, oven takana meitä odotti upea Inferno-kitara, joka nykään on meillä paraatipaikalla. Minulle hän antoi myös parit bootsit, jotka merkitsevät minulle tosi paljon.

Nick on ainoa Rockin` Vicker, joka vielä soittaa ja laulaa  julkisesti. Nuoruusaikojen jälkeenkin hän on esiintynyt Lemmyn kanssa.

-Kun minä ja Lisa vierailimme hänen luonaan Los Angelesissa, pääsin keikalle hänen kanssaan The House of Bluesissa Anaheimissa. Se oli Head Cat-keikka Danny B Harvey liidissä ja Slim Jim Phantom rummuissa. Yksi kallisarvoinen muisto.

SINKKU SUOMESSA

Suomea Nick Gribbon muistaa lämmöllä. 1960-luvun kiertueiden  jälkeen hän on käynyt maassamme kavereidensa kanssa kaksi kertaa.

– Täytyy sanoa, että rakastan Suomea ja opin rakastamaan myös pikkujouluja, hän nauraa.

Hän oli 17-vuotias, kun saapui maahamme ensi kertaa marraskuussa vuonna 1965.

-Olin jäsenenä ensin bändissä nimeltä the Wild Ones. Kerran oltiin Rockin` Vickersin lämppärinä ja meistä tuli erittäin hyvät ystävät. Vähää ennen ensimmäistä Suomen kiertuetta  Vickarsin miehistö vaihtui ja pääsin mukaan. Yhtye oli silloin melkein yhtä tunnettu Pohjois-Englannissa kuin the Kinks etelässä.

– Oi niitä aikoja.  Tytöt yrittivät repiä meidät palasiksi, kaikkialla missä soitimme.

Suomeen yhtye saapui nimellä Rev. Black and The Rockin’ Vickers ja kokoonpanoon kuuluivat Nickin lisäksi Harry Feeney, Ian Holbrook, Ciggy Shaw ja Steve Morris.

-Me olimme villejä rämäpäitä lavalla ja sen ulkopuolella. Kierrettiin ja riehuttiin ympäri Suomea papin puvuissa ja muuallakin Euroopassa.

Yhtye  levytti Suomen reissulla Fazerille myös yhden sinkun Zing! Went the strings of my heart/ Stella. Nick sanoo, että se oli Finnshown promoottori Leo Heinosen idea, eikä heillä ollut ennakkoon tietoa mistään singlen teosta.

Kun saavuimme Helsinkiin yhtenä päivänä, me vain asteltiin studioon. Levytyskappaleita me ei kauaa mietitty.  Ciggy oli kuullut P.J. Probyn esittävän Zing-biisiä ja valittiin se a-puolelle. Stellan olin tehnyt yhdessä yhden blackpoolilaisen the Wheels-bändin jäsenen kanssa ja laitettiin se b-puolelle.

Esitettiin Zing-biisi myös playbackinä Suomen Top Of the Popsissa (Nuorten tanssihetki). Kun oli nuori, kaikki oli uutta ja  tuntui  jännittävältä. Sinkku julkaistiin myös Irlannissa, en tiedä vain miksi.

MITEN LAPINASU PÄÄTYI LEMMYLLE?

Yhtye esiintyi  kuukauden kiertueella Lappia myöten Vojakkalassa, Kemissä sekä Rovaniemellä, jossa syntyi ajatus lapinasujen hankkimisesta esiintymiskäyttöön ja ne ostettiinkin sitten Helsingin Stockmannilta.

Rockin` Vickersin palattua Suomesta kotikaupunkiinsa Blackpooliin yhtye esiintyi kotimaassaan  lapinpuvut päällä, nutukkaat  jalassa ja liperit kaulassa. Pian yhtyeeseen liittyi myös Lemmy.

– Manchesterissa törmäsimme Lemmyyn ensi kertaa. Silloin hänet tunnettiin nimellä Ian Willis. Tapasimme hänet Barratsin musiikkiliikkeessä rämpyttämässä kitaraa. En ollut koskaan nähnyt niin pitkätukkaista kaveria ja meistä tuli välittömästi ystävät. Lemmy päätyi nukkumaan äitini sohvalle, mitä mamma ei ole koskaan unohtanut.

Alussa Lemmyllä oli tapana seurata meitä aina keikoille, roudata ja auttaa laitteiden kanssa, mutta kun Ian Holbrook lähti yhtyeestä muutaman kuukaiden päästä, Lemmy otti hänen paikkansa ja hän peri myös Ianin käyttämän lapinpuvun.

Neljän tuulen lakkeja yhtye ei Suomesta ostanut, mutta tossuista Rev. Black alias Harry Feeney kertoi tarinaa, että eräällä keikalla takahuoneesta hävisi salaperäisesti yksi pari nutukkaita ja hänen mukaan syyllinen oli joko Eric Clapton tai Joe Cocker.

Lemmy ehti vielä poseerata promokuvissa Rockin` Vickersin kanssa lapinpuku päällä, ennen kuin yhtye siistiytyi ja muutti imagonsa yleisöystävällisemmäksi.

 Lemmy  kitaristina

Lemmy toi uutta eloa bändiin, kokoonpano oli pienessä käymistilassa ja nimellä Rockin’ Vickers levytettiin vuonna 1966 Whon Pete Townshendin laulu It`s alright ja Kinksien Ray Daviesin Dandy. Tuottajina olivat kovat nimet  Glyn Johns ja Shel Talmy mutta listamenestystä ei tullut. Edellinen biisi oli ensilevytys Lemmylle  ja jälkimmäinen nousi parhaimmillaan amerikkalaisen musiikkilehti Billboardin listalla sijalla 93.

– Kun menestystä ei tullut, Lemmy jätti meidät, muutti Lontooseen ja toimi ensinnä jonkin aikaa  Jimi Hendrixin roudarina. Minä taas kasasin Blackpoolissa  uuden Vickersin, joka päätyi Suomen turneelle. Steve Wilkes oli rummuissa ja Steve Morris bassossa.

TANGO ROVANIEMELLÄ

Silloin elettiin vuotta 1967  ja nyt oltiin liikkeellä joulukuussa, ja järjestäjänä oli edelleen Leksa Heinonen, joka kutsui bändiä hauskasti nimellä ”Roskiin Viskoos”.

Vaikka ainainen pimeys jäi Nickinkin mieleen ja pakkanen kiusasi  trioa erityisesti Lapissa ja Tornion keikan jälkeen ennen Sodankylää Askassa  suistuttiin umpihankeen, lämmöllä  Gribbon muistaa erityisesti yöpymisen Rovaniemellä.

 –Eksyttiin kuuntelemaan paikallista bändiä. Se soitti suomalaisia tangoja ja täytyy sanoa, että siitä jäi hieno muisto, joka ei haihdu koskaan mielestä.

Etelä-Suomesta Nickille on jäänyt mieleen erityisesti yhteiskeikka maanmiestensä the Moven kanssa Helsingissä.

– Käytimme yhtyeen Marshall-vahvistimia ja basistimme mielestä olin ainoa tyyppi, joka sai ne kuulostamaan Voxin AC30:ltä, mies naurahtaa.

– Tänään ottaisin sen kohteliaisuutena, jota se ei siihen aikaan ollut. Muistan, että soitettiin ainakin Creamiä, Sunshine of your love  ja Political man, plus tanakkaa triokamaa Hendrixiltä.

Vietettiin myös Moven kavereiden kanssa jatkoja. Mulle illan kohokohta oli, kun juhlissa ollut äärettömän kaunis suomalaistyttö  valitsi minut Moven Trevor Burtonin sijaan, nyt 72-vuotias, kitaristi-laulaja Nick Gribbon kehaisee.

Lapin Keikat

1965: Kemin Työväentalo (+Hulkkosen kvintetti) 9.11.,Rovaniemen Valistustalo 10.11. ja Vojakkalan Nuorisoseura (+Erkki Annalan yhtye) 11.11.

1967: Tornio Työväentalo 2.12. Sodankylän Kansantalo 3.12., Rovaniemen valistustalo 4.12. ja Kemin Työväentalo (+Timo Autereen yhtye) 5.12.

Nick ja Lemmy  livenä House of Bluesissa Los Angelesissa 2008(+Danny B Harvey & Slim Jim)

 

MIRA SUNNARI Keksi-musiikkipalkinnon voittaja vuonna 2022

Mira Sunnari

 Monipuolinen laulun ammattilainen MIRA SUNNARI sai vuoden 2022 KEKSI-musiikkipalkinnon.

Viime aikoina Mira on tuonut valoa ja iloa etenkin merilappilaisten elämään. Häntä on kuultu muun muassa laulamassa  Jukka Virtasen sanoituksia  Punaisten Delfiinien kanssa Kemissä ja esittämässä  konserteissa molemmin puolin Tornionlaaksoa Arto Tiesmaan säveltämää  ikivihreää Keksin Laulua, joka kertoo jäänlähdöstä Tornionjoessa vuonna 1677.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 20 vuotta, kun Mira valittiin tangokuningattareksi, mutta korona määritti pitkälle tekemiset. Sade-single  julkaistiin ja se sai hyvin huomiota ja ensisoittonsa Tarja Närhin Iskelmäradiossa. Onnistunut oli myös hänen aluevaltauksensa Kari Lumikeron juontajaparina  Tornion 400-vuotisjuhlinnassa ja kotikaupunkinsa videokasvona. 

Toiseksi eri puolilta Lappia ja Tornionlaaksoa valittu 8-jäseninen raati arvosti Aawastockin. Kaksipäiväinen festivaali teki paluun Aurinkovaaralle 13 vuoden tauon jälkeen. Pieni on kaunista hengessä ympäristöarvoja kunnioittaen kuultiin kotimaista  vaihtoehtorockia ja  indiemusiikin  uusia tulokkaita. Kolmanneksi tuli kemiläinen rautalanka- ja surforkesteri The Jarnos, joka vaalii kunniakkasti perinteitä, kitaristi Jarno Tiihosen johdolla. Yhtye on julkaissut kaksi albumia, joista  Surfin`Beatles on vienyt miehet soittokeikalle jopa  Beatlesin kotipesään  Liverpoolin Cavern-klubille.

Vuonna 2022  Väylän Pyörteen tuomaristo halusi erikseen vielä muistaa Keksi-erikoispalkinnolla Arto Tiesmaata, jonka Keksin Laulu-levytys ja kolme konserttia tänä vuonna juhlistivat hienosti 400-vuotissyntymävuottaan viettävää Antti Mikkelinpoika Keksiä, joka on antanut nimensä tälle musiikkipalkinnolle, joka jaetaan ensi vuonna kymmenettä kertaa.

Muut Keksi-musiikkipalkintoehdokkaat vuonna 2022: Veera Pyykkö (Kemi), Rosa Coste (Rovaniemi), Jaakko Laitinen (Rovaniemi), Tuomo Huttunen (Pello), Kevari (Tornio), Daniel Wikslund (Jällivaara) ja Kähinä-Pate (Kemijärvi)

KEKSI-tuomarit vuonna 2022: Yrjö Koskenniemi (Tornio)/ Jukka Rajala (Muonio)/Risto Koskinen (Kemi)/ Irene Määttä (Pello)/ Hannele Kenttä (Haaparanta)/ Sami Karvonen Ylitornio)/ VeePee Salmi (Rovaniemi) / Sami Mikko Juhani Aikioniemi (Kemijärvi)

TORNIO-päivillä jaetaan lauluja lahjaksi!

 Toukokuussa  juhlittavien  Tornio-päivien kunniaksi kaupunki  ilahduttaa asukkaitaan musiikkilahjoilla! 

Teeveen suosittu SuomiLove-ohjelma on inspiroinut   kulttuuritoimiston väkeä ja he ovat  tehneet konseptista oman versionsa. 

Lauluesitys tuodaan suoraan henkilön tai yhteisön luokse ja musiikkiyllätyksistä vastaavat Julia & Jukka Lamminen, Jon Sebastian ja Saana Ylitepsa & Eemi Vanhala-duo.

Artistit tulevat esittämään lahjan saajalle yhden kappaleen sovittuun aikaan ja paikkaan Tornio-päivien aikana 7. - 15.5.

Musiikkilahjat annetaan hyvin perusteltuihin kohteisiin, henkilöille tai yhteisöille. Laulun saaja voi olla esimerkiksi yksinäinen vanhus, 50-vuotishääpäiväpari tai tärkeää työtä tekevä poppoo.

Tornion kaupungin laulutervehdyksiä on luonnollisesti rajallinen määrä ja lopullisen valinnan tekee Tornion kulttuuritoimi.

Lahjan ehdottajan musiikki tullaan toteuttamaan mahdollisuuksien mukaan ja  toiveita  vastaanotetaan  23.3.-11.4. osoitteessa www.tornio.fi/kulttuurilahja

Kommentti: Tähtihetkiä Lappian Tornio 400-spektaakkelista!

Jenny Mulenga

Torniolaisen Popmusiikin Tarina oli hieno ja viihdyttävä kokonaisuus. Pop & Jazz Konservatorio Lappian nuoret olivat tehneet suuren työn kapellimestari Tuomas Lampelan johdolla. Yllättäviä leikkauksia ja käänteitä tunnelmasta toiseen riitti, eikä ikävystymään päässyt.

Juontajapari Essi Turunen ja  Mikko Koivulehto

Tekstihän oli minulle suurimmaksi osaksi tuttua omien Poppi-kirjojeni sivuilta, kuvia oli mukana arkistostani ja muutenkin oli ilo olla pienesti avuksi aina, jos tarvittiin.

Vähän tunnen olevani jäävi sanomaan mitään, mutta muutaman huippuhetken haluan nostaa esiin, kun Lapin Kansa-jutussani se oli rajallista.

Laulajista ylitse muiden oli sielukasääninen Jenny Mulenga, niin Harmony Sisters-Raijan ohjelmistosta napattu Rififi kuin Nina Myan Deep in the water olivat silkkaa tähtipölyä. Swingin ja soulin kutsuihin vastasi ilolla ja on ihme, jos tästä laulajattaresta ei kuulla pian laajemminkin. 

Jenny ja mustan rytmimusiikin pyörteissä myös Tuomas Lampela viulussa

Missään vaiheessa illan aikana ei päässyt liikaa vaipumaan nuoruusmuistoihin. Toki Tonicsin Hei Herra Hetkinen hienoine laulustemmoineen muutaman kyyneleen irrotti, mutta pian nurkan takaa rymistelivät nuoret miehet TK-sikermällä. Heitä tuhat kertaa paremmaksi pani kyllä tyttöbändi, jonka versio Zacharius Carls Groupin Big River-rokista oli uskomaton liveveto! Kaksi naislaulajaa ja mikä nuoruuden energia koko bändissä!

Tonics: Hei Herra Hetkinen

Zacharius Carls Group: Big River

Upeaa kuultavaa oli myös Tuomas Lampelan sovitus CMX:n Ruosteesta ja ennen kaikkea Jukka Pojan Älä tyri nyt-laulu sovitettuna kuorolle toi siihen aivan uuden syvällisemmän tason ja alleviivasi tekstiä.

Yllätys oli myös Tornio 400-laulukisan voittajabiisin Kotikaupunkini esitys. Elina Haapaniemen äänestä olen aina pitänyt, Mikin Vintin näytelmistä lähtien, mutta nettikuuntelussa kappale häipyi äkkiä mielestä, mutta nyt se hiveli ja sai kuoroineen ja bändeineen arvoisensa täyteläisen esillepanon. Oi jospa hetken olisi saanut napattua purkkiin ja jos lupa olisi annettu, sellaisenaan olisin sen julkaissut Väylän Pyörre-levyjen kautta.

Koronapölön vuoksi Tornio 400-spektaakkeli jäi varmasti monelta näkemättä, mutta mikä estää joskus ottamasta esityksiä vaikka uusiksi. Onneksi kevään kuluessa suurproduktiosta on tulossa ainakin nettitaltiointi, vaikkei se live-elämystä korvaakkaan.

Tuomaksen tiimi yhteistsempissä ennen esitystä

PANIMOMESTARI-dokumentille Visione Globale-pääpalkinto Italiassa

Panimomestari Leo Andelin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Antti Haase juurilla eli x-Lapin Kullan tiloissa

Antti Haasen käsikirjoittama ja ohjaama Panimomestari (The Master Brewer) on voittanut Italiassa Mente Locale-elokuvafestivaalin Visione Globale pääpalkinnon. Palkinnon arvo on € 2,000.

Panimomestari-dokumenttielokuva on taianomainen comeback-tarina Leo Andelinista, joka vuonna 1963 kehitti Suomen kansainvälisesti tunnetuimman elintarvikkeen – Lapin Kulta-oluen.

Mente Locale-elokuvafestivaalin juryn perustelut palkinnolle: 

“The director Antti Haase portrays the master brewer Leo Andelin with great dignity. His film has a charming style that combines effortlessly archival footage and present-day scenes of decay. The Master Brewer tells about “Godardian” cultural warfare against the state of things. Leo Andelin appears as reborn agent Lemmy Caution, complete with a trench coat and noir glasses, engaged in an amazing multigenerational struggle against the dark side of globalization. The intimate quality of this documentary film creates a wave of poetic justice and shows in an exemplary way how it was possible to give a new life to an important local tradition.”

Panimomestari kertoo, miten syrjäisen Tornion työläisperheen Leo-pojasta kasvaa oluen herrasmies, joka intohimoisesti varjelee pohjoisen maaperästä syntynyttä ”olutkukkaa”. Leon vuosikymmenien elämäntyö tuhoutuu vuonna 2010, kun olutjätti Heineken lakkauttaa Lapin perinteikkään panimon. Apuun rientää nuori torniolainen paluumuuttaja Kaj Kostiander, jolle vanha olutvelho siirtää ammattisalaisuutensa. Seuraa ennätyksiä rikkova joukkorahoituskampanja ja alkuperäisen oluthiivan metsästys. Ja kuten oikeassa sadussa, lopussa seisoo kultainen kiitos.

Haase toteaa: 

- Elokuvalle oli kotimaassa haastavaa hankkia rahoitusta ja levityskanavaa, koska aihe sattuu sijoittumaan yritysmaailmaan ja siinä maistellaan alkoholipitoista juomaa. Italialaisen juryn kaunopuheinen palaute lämmittää siksikin mieltä - ja torniolaisen katsojan ohjaajalle kiitokseksi kutomat villasukat jalkoja.

Panimomestari on valittu kesäkuun 2021 ensi-illan jälkeen 20:lle elokuvafestivaalille ja se on palkittu aikaisemmin muun muassa Yhdysvalloissa DOCUTAH International Documentary Film Festivaalilla parhaan ulkomaisen lyhyen dokumenttielokuvan palkinnolla.

Viime viikon esityksissä Torniossa elokuvan näki 600 katsojaa. 

Antti Haasen ohjaamia viimeaikaisia dokumenttielokuvia ovat Monsterimies (2014) ja Valontuojat (2017).

Panimomestari elokuvan nettisivut: www.panimomestari.fi

Mitä olet aina halunnut tietää kaakamolaisesta rumpalilegendasta KAUKO RAPAKOSTA, sen kertoo VIIDAKKORUMPU-lehti

Kauko Rapakosta (1949-2001) riittää mehukkaita tarinoita, mutta hän oli myös maineensa veroinen, huippulahjakas rumpali, jota kollegat kunnioittivat. Sen osoittaa selkeästi kokkolalaisrumpali Esa Tarvainen, joka on kirjoittanut hienon jutun Suomen rumpaleiden ja lyömäsoittajien äänenkannattajaan Viidakkorumpuun (tilaus: info@dafry.fi)

Esa  oli ihmetellyt tarinoiden määrää Rapakosta ja päätti ottaa härkää sarvista ja haastatella Ei ehkä suuri, mutta varmasti tuntematon-sarjaansa Kaukon tunteneita muusikoita. Suurin osa on tietysti rumpaleita, jotka tuovat mielenkiintoisesti esiin erityisesti Rapakon soittotekniikkaa, joka teki hänestä spesiaalin.                                                                                                                                                     "Rapakko oli ensimmäinen suomalaisrumpali, jonka näin soittavan kahdella bassorummulla. Minulle hän oli myös ensimmäinen heavy-rumpali maassamme." (Vesa Aaltonen)                                                                                                                                                                             " Kauko Rapakko veti sellaista kertomusta, etten pysty sitä vertaamaan keneenkään suomalaisrumpaliin. Mieleen hänen tyylistään tuli lähinnä Ginger Baker. Olin hänen taitotasostaan täysin äimänä." (Aikka Hakala)                                                                                                                        

Esa tekee perinpohjaista työtä. Pari kuukautta sitten hän otti allekirjoittaneeseen yhteyttä, että voisiko hän käyttää myös ensimmäisen Poppi-kirjani Rapakko-materiaalia. Kun sain luettavaksi hänen kirjoituksensa Wigwamin Ronnie Österbergistä, ei epäilyksen sanaa.

Lukekaa. Tässä skannattuna hänen juttunsa. Toivottavasti saatte selvän.