sunnuntai 16. syyskuuta 2012

LIVE: Nina Mya,sokerina pohjalla Ruskaswingeissä!
NINA MYA yhtyeineen
Ruskaswing, Hotelli Pyhätunturi 14. syyskuuta; Antti Sarpila Swing Band, Kuru (feat. Verneri Pohjola) & Nina Mya

Jos Lapin luonto odotteli vielä Pyhätunturillakin puraisevaa yöpakkasta, jotta ruskan väriloisto pääsisi valloilleen, Ruskaswingien perjantai-illassa kaikki oli kohdallaan.
Ensikertalaisena tapahtumassa aisti samaa kiireettömyyttä, kun alkuaikojen Pyhä Unpluggedissa. Ei ympärillä piriseviä kännyköitä tai niihin pälättäviä ihmisiä. Tunturiin oli tultu lataamaan o m i a akkuja ja reippailun lomassa  nauttimaan hyvästä musiikista.
ANTTI SARPILA
Laajasti kansainvälisestikin arvostettu klarinetisti Antti Sarpila on ollut Ruskaswingien taiteellinen johtaja sen koko olemassaolon ajan eli vuodesta 1989 lähtien. Esiintyjänä hän on rutinoitunut, todellinen entertainer.  Iloista musiikkia hän maustoi hauskoilla jutuilla, jotka irtosivat luonnikkaasti. Kuultiin ikivihreitä tyyliin Spring in Poris` ja Smoke get in your eyes, jonka aikana yhtyeen kontrabasisti Mihai Petrescu ajettiin sananmukaisesti ulos kolmen minuutin tupakkitauolle.
Oli hienoa katsella myös pianisti Marian Petrescun kerkeävien sormien leikkiä koskettimilla ja kuunnella x-Gerry & the Pacemakersien rumpali Keith Hillin hi-hattien helinää. 
Jäin kuitenkin miettimään, haluanko vanheta swingin tai Jelly Roll Mortonin ragtimen tahdissa, niin kuin suurin osa salintäyteisestä senioriyleisöstä.
Vastaukseni on EN. Sarpilan musiikissa eivät ole mukana oikeat ruskan värit, jota odotan musiikilta. Ne taas löytyivät oululaisyhtye Kurun  ja jazzlaulajatar Nina Myan musiikista. Eittämättä näille uransa alkutaipaleella oleville nimille, 30-vuotistaiteilijajuhlavuottaan viettävä Sarpila on oiva esimerkki siitä, kuinka vuosien kovalla työllä kasvetaan kisällistä mestariksi.
KURU
Tunturijazzia soittavaan  Kuruun ennakkotutustuminen oli jäänyt muutaman nettibiisin varaan. Hotellin keikalla yhtyeeltä kuultiin instrumentaalimusiikkia vuoden 2005 levyltä Trace,  mutta seuraavana päivänä yhtye vei kuulijan aivan toiseen maailmaan, esittämällä konserttitalo Naavassa uuden runolevynsä Enemmän . Solistina oli upeaääninen Mari Leppävuori.
On sanottu, että Trace-albumin musiikki on sukua Anssi Tikanmäen Maisemakuville. Minusta Kuru kuulosti ainakin livenä enemmän jazzilta ja sen keinuvuudessa löysin paremminkin veriveljeyttä Nils-Aslak Valkeapään ja Paroni Paakkunaisen yhteisille jazzjoikulevytyksille.
VERNERI POHJOLA
Heti yhtyeen keikan alussa kävi selväksi, että musiikki on saksofonisti Jarkko Niirasen Lapin luontokokemusten ja vaellusreissujen inspiroimaa.
Hänen kunnianosoitus pohjoisen erämaille ja elämäntyylille oli Freedom. Lapin taikaa siihen ja myös By the statue of seita-kappaleeseen toivat "Peltolan shamaanin" kosketisoittaja Sami Juntusen joikutapailu ja kahden lyömäsoittajan käyttö.
Saksofoni on se soitin, jolla yleisimmin jazzissa Lapin tuntureita on kuvattu, mutta Kuru ei onneksi jättänyt hommaa yhden kortin varaan, vaan Jarkko Niirasen tueksi tuli puhaltaja Verneri Pohjola, joka toi mukaan omat kirpeät mausteensa. Erityisen maukasta kuultavaa oli  Wave-kappaleessa kitaristi Jussi Jaakon Seppo Tynimäinen ryöpytys ja sen jatkeeksi Vernerin flyygelitorvi ja musiikkihan toi mieleen tietysti Pekka Pohjolan. Eittämättä isä- ja poika-Pohjolan olemuksessa on samaa vakavuutta. Lieneekö ollut jo lapsena, kun Pekka teki hänelle biisin Blues for Verneri. Toinen biisi, jossa Vernerin sanottava purkautui hienosti soiton kautta, trumpetin ääni nousi esiin usvasta kuin lentoon nouseva joutsen oli sävellys Mist. 
NINA MYA
Illan huipennus, sokeri pohjalla oli torniolaisen Nina Myan (Nina Höynälä) esiintyminen. Hänen näkemistä ensi kertaa livenä, odotin jännityksellä. Debyyttikiekko Flying Solo asetti riman tosi korkealle, eikä Nina pettänyt. Vauhdikkaasti levyn aloitusraidalla Illusion lähdettiin liikkeelle ja lähes koko albumi kuultiin.
- On kiva olla pohjoisessa. Kerroin yhtyeen pojille bussissa, kun tultiin Pyhälle, että on mukava taas sanoa  mie ja sie, eikä kukaan ihmettele, spiikkasi hymyilevä Nina alkulämmittelyn jälkeen ja oli lavalla kuin kotonaan.
Hän näytti omaavan luontaisen kyvyn ottaa yleisönsä ja hän osasi myös heittäytyä musiikin vietäväksi, mikä lisäsi vielä elämyksen vaikutusta.
Niin kuin albumillakin Ninan tulkinta Billie Holiday-klassikosta I`m a fool to want you oli myös livenä hänen kuningatarbiisinsä. 17-vuotiaasta asti kappaletta laulanut, Nina vei kuulijaa entistä syvemmälle, ja saattoi kuulla Lady Dayn nyökyttelevän pilven reunalta hyväksyvästi.
Allekirjoittaneen suosikkeihin  lukeutuivat ehdottomasti myös soul-ja popaineksia sisältävät ja tunnelmoinnille sijaa antavat  Sleepless ja The Heat. Jos levyllä kuulin Ninan äänessä häivähdyksen Sade`a, niin nyt Angie Stonea.
Tanssijoiden mieleen olivat luonnollisesti menevät kappaleet kuten Solitary ja One more time, mutta toimiva oli myös Ninan esiintymisen päättänyt Chick Corean Spain, jonka Joaquin Rodrigon Concierto de Aranjuez-intro oli, taas upea välähdys laulajattaren loistavista tulkintataidoista, ennen kuin lattarirytmit saivat vallan, päästettiin irti ja annettiin mennä..
Loistava keikka! Nina tekee jazzia, jota monine mausteineen on mukava kuunnella niin livenä kuin levyllä. Nyt vain toivotaan hänelle ja bändille paljon keikkoja, ja odotetaan milloin Nina Mya keksitään maailmalla. Aika pianhan se kävi Verneri Pohjolalla, Iiro Rantalalla ja Timo Lassyllä, jotka edustavat myös kaikki aika retrohenkistä jazzmeininkiä, josta on helppo pitää.