lauantai 1. syyskuuta 2012

Olli Ontronen puhaltaa bluesiin uutta henkeä!

Olli Ontronen: Mighty Shitty 

Huuliharpisti, laulaja ja rumpali Olli Ontronen esiintyy tänään amerikkalaisen blueslaulaja Candye Kanen kanssa Ranskassa Nantesin festivaaleilla, joissa vierailee vuosittain 50 000 mustan rytmimusiikin kuulijaa. 
Tällä kertaa hän soittaa rumpuja, niin kuin teki 20-vuotiaana ensimmäisellä ulkomaankomennuksellaan kitaristi Otis Grandin bändissä. 
Kitaristi Tuomas Laajoki on soittanut Ollin rinnalla pitkään, tehnyt kaksi albumiakin Bluesology-yhtyeessä. Hän uskoo, että kysymys ulkomaille pääsyssä on paitsi lahjakkuudesta, myös korkeasta työmoraalista.
- Hän tekee aina oman osansa, niin hyvin kuin pystyy ja intohimoisesti. Uskon myös, että Ollin menestyksessä, omalta osaltaan, korkeimmilla voimilla ja kohtalolla ovat näpit pelissä.
Sana Olli Ontrosesta  on levinnyt ja pestejä tipahtelee tuon tuosta: Gene Taylor, Phil Guy, Mick Taylor, Lazy Lester, Deitra Farr, Bobby Parker, Zakiyah Hooker
Hän alkaa olla siis kovaa valuuttaa maailman bluesmarkkinoilla, mutta miehellä on omakin missio eli uudistaa bluesia.
Ontrosen esikoisalbumi Mighty Shitty rikkookin rajoja ryminällä. Jotkut väittävät, että blues on tylsää ja yksitoikkoista, Ollin musa ei sitä ainakaan ole. Hänen levynsä rytminen energialataus on vahva. Blueskeitos  on maustettu vahvalla funkilla, mutta myös soulilla ja jazzilla. Uskon, että New Orleanskin olisi polvillaan, Ollin bändin edessä.
Homma toimii Back to the bone-pohjalta ja välillä musiikki on silkkaa voodoota. Huuliharppukostaja Ontrosen soitto on eläytyvää ja fyysistä. Yskökset irtoavat ja puhallukset kuuluvat. Rumpalina hän on vielä aggressiivisempi. Corrupted Mind ja Save the drama four your mama ovat ilkeää rytmitulitusta yhdessä basisti Rauli Suurosen kanssa, mutta juuri passelin koukuttavaa tanssiparketille.
Tuomas Laajoen kitarointi on kauttaaltaan levyllä hienostunutta ja vähäeläistä kuin Vaughan vanhemmalla ikään.  Soolot napakoita ja funkahtavat kitarakuviot biiseissä Don`t turn your back on me ja All night long osuvat maaliin. Samoin käy levyn päättävässä jazzahtavassa jamipalassa Lucky duck, jossa herrojen Ontronen ja Laajoki iloista svengaavaa soittoa olisi kuunnellut pidempäänkin. 
Kaikkinensa hieno ja pirteä  levy, ei suruista tehty. Sanotaan, että Stevie Ray Vaughan ja Robert Cray ovat viimeiset, jotka ovat osanneet sulattaa eri tyylejä tavalla, joka on saanut ihmiset todella innostumaan bluesista. Olli Ontronen kantaa kortensa kekoon, mutta esikoinen Mighty Shitty on vasta alkua.