lauantai 30. huhtikuuta 2011

Päne, rockcowboy miehen ikään!
- Rock `n` roll on jäärämeininkiä, marginaalia, mutta se on kuitenkin alue, jota tykkään tehä. Se on selkäytimessä. Elämä paiskoo, ja välillä mopo meinaa hyytyä, mutta olen ottanut asenteen, etten lopeta ennen kuin se lopullinen virta lähtee.
Näin sanoi oman tiensä kulkija, Greedy Pigin keulahahmo Jari "Päne" Pänttäjä kymmenisen vuotta sitten ja tämä muusikko, kivimies ja motoristi on yhä
on the road.
Viikonloppuna 29. huhtikuuta Pänellä tuli matkamittariin 50 vuotta. Merkkipäivää hän ei juhlinut, mutta viikonlopun Rock`n`Roll MayDay-tapahtumassa Tornion Blues Stationilla päivänsankari yllätettiin. Kolmekymmentä vuotta toiminut Greedy Pig on nähnyt monta miesvaihdosta ja vanhojen vuosikertojen torniolaisparrat Jari Jurvelin, Jussi Hakola ja Pekka Kumpulainen olivat salaa reenanneet kymmenkunta biisiä ja Päne kangettiin liideriksi. Kuultiin potpuri Greedyn parhaita ja täysi tupa eli mukana.

DOKKARI Viisi vuotta sitten Pekka Suvinen ohjasi YLE1:lle minidokkarin Läpi Harmaan Kiven, joka kertoi muusikko ja kivimies Pänttäjästä. Hän perusteli aihevalintansa syitä näin: "Ensisijassa minua kiinnosti Pänessä periksiantamattomuus. Hänessä on tyypillistä pohjoista korpikannon vääntäjää, joka ottaa selkävoiton kovalla työllä. Lisäksi hänellä on oma maailmankatsomus, filosofia ja värikäs kieli."
Musiikissakin oma juttu on aina ollut Pänelle tärkein. Hän on aina pitänyt linjansa. Hän ei ole livennyt studiohommiin tai iskelmäkeikoille, vaikka usein on pyydetty.

- Aina mulle rock on ollut enemmän kuin musiikkia. Se on arjessakin mukana. Se on joku väkevyys, joka on ihmisessä.
-Pärinä ja pauke, joka lähtee moottoristakin. Konehan pitää olla vireessä, että se käy kunnolla. Soitossakin tarvitaan virittäytymistä, että homma toimii. Yltiöpäisellä kohkaamisella ei synny mitään, Päne uskoo ja kertoo, että hänelle ainoita paikkoja, missä hän relaa esiintymislavan lisäksi on maantie ja alla tasaisesti hyrräävä menopeli. Määränpää ei ole hänelle tärkeä, vaan liike.
Dokumentissa Päne käy esittelemässä biisejään levypomo Hannu Leidenille Suomenlinnan studioilla ja nyt biisit ovat julkaisuvalmiina. Boogiedriller-albumin on määrä ilmestyä tämän vuoden lopussa, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan.

EKA RIFFI Soittamiseen Päne sai innostuksen, kun isä toi torniolaiskotiin sähkökitaran ja tapaili sillä iskelmä- ja tanssimusiikkia omaksi ilokseen. Hän kuulosteli ja seuraili isänsä käsien liikkeitä ja tunsi ylpeyttä, ettei kotiin ollut hankittu venäläistä Sonjaa, akustista kitaraa, vaan kunnon peli.
- Mulla ei ollut mitään asiaa koko soittimeen, mutta sivusta kyttäsin jahka ukolla motivaatio hyytyy. Sitten kun kitara jäi naftaliiniin, se notkahti mulle 11-kesäisenä. Tein heti omia biisejä, kun pääsin enemmän jyvälle, mitä sillä voi tehdä. Upposin näihin juurijuttuihin. Jimi Hendrix ja Deep Purple räjäyttivät pankin, hän kelaa 1970- luvun alun tapahtumia ja lisää:
- Sitä vain noukki joitain ideoita ja sovelsi niitä omiin räpsyihin. Se kuviohan on johtanut tähän päivään. Koskaan en alkanut opettelemaan kenenkään soittotekniikkaa, ja mun soittotyyli tänään onkin sillisalaatti.
Pitkään Päne harjoitteli ihan itsekseen. Alusta asti hän on yrittänyt välttää friikkiosastoa. Niinpä punkin tulon myötä sinisävytteisen musiikin ystävälle ei tullut vatsanväänteitä.
- Minusta se oli hyvä ja fressi asia silloin. Se energisyys, kaikki se ehdottomuus. Diggasin sitä. Tänäänkin kun soitan rock `n` rollia, siinä pitää olla raakaa draivia. Ei liian siistiä, Päne sanailee.

HOLLEN KELLARINAUHAT Ensimmäisessä oikeassa bändissä, Greedy Pigissä, kitaristi Pänttäjä aloitti 1980.
- Sehän oli väsätty jo vuotta aiemmin ja soitti Dr. Feelgood - Pirates-osastoa. Kun se meni telakalle, niin joku kerta kuppilassa juteltiin, että eiköhän se olis hyvä kaivaa kiven alta. Minun tullessa mukaan alettiin tekemään omia ralleja. Ite kun olin nuori ja kauheassa luomisvimmassa, piti vähän laajentaa kolmesta soinnusta.
Tärkeä linkki eteenpäin etelän kuvioihin Greedy Pigille oli Rovaniemellä Rotko-karnevaaleja järjestävä Liisa Vähänikkilä, joka kävi ruoskimassa myös torniolaisia karnevaaleillaan. Hän vaati Hotoriin ja Husalle lisää meininkiä.
- Kävin joitakin iltoja seuraamassa meininkiä Roi:ssa, ja homma vaikutti viriililtä. Siellä oli hyvä henki päällä. Jossain vaiheessa sitten käytiin keikalla Greedyn nimiin, ja Lissu pani merkille, että musaa on muuallakin Lapissa kuin Rovaniemellä. Hän avasi meille pelin, ja kun hän oli vielä radiotoimittaja, käsikynkkää kuvioihin tuli Holle Holopainen. Holle piti Rockradiota, ja meidän ralleja alkoi soida kellarinauhoissa. Kaikki tämä oli pientä pohjustusta jatkoa ajatellen.
Holle: " Luultavasti kuulin Greedy Pigiä ensimmäistä kertaa Rockradion kellarinauhoissa. Olin ihmeissäni, kuinka kovalta ja jyräävältä bändi soundasi. Meuhkasin yhtyeestä muille Rockradion tyypeille, jotka sanoivat, että ei se nyt sentään niin kova ole. Mutta hyvä yhtye se oli. "

ISOLLA KIRKOLLA Keväällä 1985 Greedy Pig kiersi ensi kertaa etelän klubipaikkoja ja ihmetteli hyvää vastaanottoa pääkaupungissa. Alibissa heidät möykättiin kolme kertaa lavalle. Siellä oli levyfirmojen palaveri, ja esiintymässä mm. Saku Kuosmanen, Vera Telenius ja Kaija Koon ja Risto Asikaisen Steelcity.
- Soitettiin, ja meininki oli mitä mainioin. Välillä pidettiin taukoa ja rönötettiin Hakolan Jussin kanssa etupöydässä, kun paikalle astelivat Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen. Molemmat melko huonossa hapessa. Helinin Pekka sitten kysyi, voisivatko he soittaa meidän soittimilla.Jonkin aikaa Alppu soitti ihan asiaa istuen vahvistimen päällä, mutta kun hän nousi seisomaan, jalat eivät kantaneet, ja hän romahti kauhealla paukkeella vahvarien taakse. Kenkien pohjat vain näkyivät. Surullista. Mutta vaikuttavaa mestarin esityksessä oli, että meidän kehnoimmalla pelillä hän sai aikaiseksi oman soundinsa. Soitto lähti tosi sileesti, Päne tunnustaa.
Paitsi tiukasta juurimusiikista, pojat tunnettiin ennakkoon Helsingissäkin Rockradion soittamasta laulusta Alman baari. Kappale on kunnianosoitus jo edesmenneelle, persoonalliselle Alma Pokalle Kittilän Pokasta, joka piti kahvilaansa omassa olohuoneessaan.
- Tavastiallakin fiilikset olivat hyvät siihen asti, kunnes levylafkojen tyypit tunkivat papereineen takahuoneeseen. Mutta me heitettiin kaikki laitaa myöten ulos, muistelee Päne nauraen. Syynä tiukkaan asenteeseen oli Polarvox- yhtiö, joka oli jo pari vuotta luvannut Greedy Pigille levytystä. Tuolla kiertueella Jarille myös tarjottiin soolouraa.
- Kun siitä juteltiin, olin lähinnä ärtynyt ja vihainen. Ei edes itsetuntoa kutkuttanut.
Paitsi Suomessa, Greedy Pigillä oli keikkoja Pohjois-Ruotsissakin. Bailukansa tykkäsi, ja niin kuin aina keikkapalkkiot olivat paremmat, mutta ensin piti valloittaa Suomi.

EDUN KANSSA STUDIOSSA Levytyksissä Greedy Pigin ( Päne, Jukka Äijälä, Jari Jurwelin, Jussi Hakola ) varaslähtö otettiin Megafon-sinkulla Waisting my time/I`m power ( Megafon 001) vuonna 1986, johon Päne ei ollut järin tyytyväinen.Esikoissinkun jälkeen pikkuhiljaa alkoi tapahtua etelässäkin. Greedy Pigin manageri Liisa Vähänikkilä löysi puolisonsa, laulaja Edu Kettusen, ja jossain vaiheessa heillä tuli puheeksi Greedy Pig . Liisa soitti miehelleen yhtyeen nauhoja, jolloin Lentäjän poika innostui ja soitti Väylän varteen. Hän pyysi Päneltä uutta materiaalia ja ilmaisi halunsa yhteistyöhön orkesterin kanssa. Vuonna 1988 purkitettiin Perniön Vettenranta –studiossa, ja Edun kotona kaksi laulua She turn me on ja Drinkin` bad water . Seuraavan vuoden alussa ilmestyneeltä esikoisalbumilta Rye Rye Man julkaistiin ensin makupalana Meet me on the border/ Sweet little darlin` , jonka Soundi valitsi kuukauden kotimaiseksi singleksi ja Rumba huomioi: " Lupaava suomalainen bändi, isolla L:llä. "
- Sinkusta Drinkin` bad water kone pyörähti kunnolla käyntiin. Sehän on Alman baari engelskaksi. Oli tuottajana Edu ja oikea ajatus taustalla. Albumilla oli taas koko kaista, vuosikymmenen paine, mitä niinä vuosina oli soitettu. Janne Louhivuori oli harmaa eminenssi levyn taustalla, muttei puuttunut sisältöön.
- Kyllähän musiikki siihen roots-osastoon meni, muttei yksioikoisesti. Jotkut pitivät linjattomana ja hajanaisena. Jotkut mielsivät rauhattomaksi, Päne kuittaa.
Kun seuraava albumia alettiin tekemään, Äijälä ja Hakola olivat jättäneet Greedy Pigin, ja tilalle olivat tulleet jyväskyläläiset Jari Hedman ja Pekka Vesamaa.
Junkfood julkaistiin vuonna 1992. Tuottajana toimi edelleen Edu Kettunen, jonka kynästä on Mule called America. Muut ovatkin sitten Pänen aivoituksia, ja täytyy sanoa, että klassikkotavaraa: rämäkkää rockia, kantripikkausta, sähköistä bluesia ja laiskanletkeää veturikomppia.
- Se oli kaikella tavalla rennompi. Opittiin Edun kanssa tuntemaan toisemme ja tiedettiin, missä mennään. Junkfood oli ehyempi, kun taas esikoinen oli vielä hakemista. Linja löytyi.

DR BRILLO TUTUKSI Kaikki näyttikin hyvältä. Greedy pääsi lämppäriksi parille yhteiselle keikalle ihailemansa Dr Feelgoodin kanssa. Alkuperäisestä ryhmästä oli jäljellä vain huuliharpisti-laulaja Lee Brilleaux, mutta se riitti.
- Brillosta huomasi heti, että hän on tosi ammattilainen. Se rauhallisuus ja totaalinen paneutuminen keikkaan. Ennen keikkaa ei rupateltu mitään. Olisi luullut, että hän on joku leppoisa naapurin isäntä, mutta sitten täydellinen muutos lavalla. Heiluu kuin hullu maanikko. Ei anna itelle armoa, vaan vetää koko shown täysillä. Brillo hoiti sen työnä kuolemaansa asti , eikä antanut tuumaakaan periksi. Ei voi muuta kuin nostaa miehelle hattua.
- Muistan kun Brillo tuli lavalta hikisenä ja adrenaliinit päällä. Hän meinasi kompastua minun jalkoihin, Metri-Heikki kun olen. Meinasi lentää lipat ja siinä puolin ja toisin pyydeltiin anteeksi ja murrettiin jää. Rupateltiin ja paiskattiin kättä ja otettiin yhdessä viskiä. Brillo näytti mulle, ettei tuon tasosen staran tarvi esittää mitään. Hän oli niin rehellisen vilpitön äijä kuin olla voi, Päne kertoo.
Nummirockissa Greedy Pig törmäsi ruotsalaisen Sky High`n kitaristi Clas Yngströmiin, joka oli pannut yhtyeen merkille jo yhteiskeikalla Kalixissa. Hän piti Greedy Pigistä ja olisi ollut halukas tekemään töitä yhtyeen eteen Etelä-Ruotsissa. Tunnetusti miehellä on aina ollut painoarvoa juuri kansainvälisissä roots-piireissä ja suhteita ZZ Top-klaaniin, mutta Greedy alkoi rakoilla.
- Niin monta hyvää saumaa ryssittiin. Kortit meni uuteen jakoon, kun Hedman lopetti ja Jurvelin löi kapulat pussiin. Tuli nämä perinteiset pottuuntumiset, eikä ollut mitään järkeä vetää kivirekeä perässä. Turhautti. Kun sai homman käyntiin, niin aloita taas kaikki alusta.

TORNIOSTA MUUTTO Pikkuhiljaa Päne alkoi kypsyä Tornion ympyröihin. Hän jätti vakityön postikantajana ja lähti etelään, Perniöön, vuonna 1996.
- Pelimanninhommiahan tein ensisijaisesti, mutta toimin Rikalanmäellä Tupakoiva Jänis -studioilla äänittäjänä ja tuottajana viitisen vuotta. Soittelin myös joitain tynkäjuttuja mm. Edun biisiin Talvet Pariisissa (Elävien Maassa -lp) ja jammailin Masa Maijasen kanssa.
- Jossain vaiheessa lähdettiin tekemään uutta musiikkia. Suunniteltiin levyä. Edu oli rummuissa, Masa bassossa ja mie kitarassa ja laulussa. Siinä oli kipinää, mutta homma hyllytettiin ja otettiin varma kortti eli Kuustonen, Kaartamo, Kettunen-levyprojekti. Otetiin kaupallisesti tunnetumpi kopla kehiin.Tympii keskeneräiset jutut, mutta uskallan sanoa, että jos siitä jutusta olis tehty levy, se olisi jotain, mitä Suomessa ei aiemmin ole kuultu. Siinä kombinaatiossa oli jotain jännää ja huimaa. Hiekka-aavikkotunnelmointia yhdistettynä Bush-osastoon, Päne harmittelee ja toivoo, että nauhoille joskus olisi käyttöä.

KITARALEGENDA MICK GREEN Kaikesta huolimatta Greedy Pig oli jatkuvasti jalkeilla, vaikka Päne teki muutakin. Onni on ollut, että yhtyeellä on ollut aina ulkopuolisia jäseniä, jotka ovat puskeneet Päneä eteenpäin. Liisa Vähänikkilän lisäksi torniolainen Tane Vähäjärvi touhusi Greedyn alkuaikoina ansiokkaasti roadmanagerina, kun yhtye kolusi Pohjois-Ruotsia. Yksi joka on uskonut Päneen kuin kallioon, on Ben Pennanen, joka pitkään järjesti Greedyn etelän keikkoja. Hän oli ollut roudarina Dr. Feelgoodilla, ja sitä kautta hänellä oli kytkennät myös Piratesiin. Kun kitaristi Mick Green sitten ilmoitti olevansa halukas keikkailemaan Suomessa, mutta bändi puuttui, hän ei miettinyt kahta kertaa. Hän soitti Pänelle ja sen myötä Greenille lähetettiiin Englantiin Greedy- materiaalia. Mick allekirjoitti ja näytti vihreää. Sitten Greedyt : Päne, Juha Liimatta ja Kai Schneider treenasivat viikon Pirates-ohjelmistoa, ja ei muuta kuin kitaralegendan kanssa tien päälle.
- Kahden viikon aikana tuli turistua Greenin kanssa niitä ja näitä, kun samalla pelillä kuljettiin. Yhtään keikkaa ei ryssitty. Pari soitettiin läpi, kun ei saatu täyttä vääntöä. Muutamat oli napakymppejä, ja kyllä sen näki äijästäkin. Tuntui ettei housuissaan pysynyt ja oli pelkkänä suuna " Sounds like Pirates ! " , Mick touhotti innoissaan ja kyllä muutama keikka meni yli odotusten.
Greenillä oli ykköskitarana kiertueella Telecaster Custom vuosimallia 1970, josta hänen legendaarinen sointinsa lähtee.
- Oli hyvä, kun hän tuli eka kertaa treenikämpälle: hän otti kitaransa kuin halon laukusta ja työnsi mulle ja sanoi kokeile ja kato. Sanoin This is it ja Mick sanoi Yes, it is. Kun meillä oli kolmen päivän breikki siinä välillä, Mick lykkäsi kitaran mulle ja jätti mun kontolle. Pitihän sitä soitella ja sen verran lapsetti, että otin siitä kotona valokuvan. Ei Mick ollut mitenkään kitaraa huoltanut. Kielet olivat paskaset. Siinä oli kaikki ruosteet, veret ja oksennukset. Hän kertoi, että Rollareiden Ron Wood olisi halunnut ostaa kitaran isolla rahalla, muttei hän myynyt, Päne muistelee.

MACCA SOITTAA Vielä Kajaanissa Green kertoi toimittaja Unto Torniaiselle: " ...Nyt tehdään näiden Suomi- poikien kanssa levy ja vedetään ensi kesänä tiukkaa rockia festivaaleilla..."
Mutta Kouvolassa suunnitelmiin tuli muutos.
- Istuttiin Mickin kanssa baaritiskillä ja otettiin olutta, ja kännykkä soi. Green lätisee niitä näitä ja lopettaa puhelun, pyytelee anteeksi ja sanoo, että joo hän jutteli tuossa Paul McCartneyn kanssa. Meikäläinen vetää siinä röökiä ja kaljaa ja tuumaa, että ei se mitään. Joojoo niinpä niin, Pauliko sieltä soittelee, Päne hekottaa ja jatkaa:
- Sir Paulilla oli vielä hakusessa yhtye seuraavalle levylle. Mick oli lupautunut hänelle kitaristiksi ja kyllä mulle tuli hiton hyvä fiilis, kun Mick kysyy: "Mitä mieltä olet Gary, näillä näkymin rumpaliksi on kaavailtu Deep Purplen Ian Paiceä. En ole koskaan ukkoa nähnyt , mutta onko hän sopiva rumpaliksi? ", kysyy multa ja mie vastasin, että kyllä ihan huoletta voit sen kanssa soittaa.
Jo vuonna 1991 kitaristi Green oli tehnyt McCartneyn kanssa autenttisen rokkilevyn The Russian Album. Nyt Paul halusi tehdä samassa hengessä uuden pitkäsoiton. Loppusyksystä 1999 syntyikin viikossa purkitettu Run Devil Run, joka oli täynnä rockklassikkoja ja jossa Greenin ja Paicen lisäksi soitti toista kitaraa Pink Floydin David Gilmour.
Vaikka yhteistyö Pänen kanssa näin siirtyi, kutsu seuraavalla Greedy-levyllä soittamisesta jäi voimaan.
- Kun oltiin tien päällä puhuttiin levytyksestä, ja soitin hänelle minun vielä levyttämättömiä biisejä. Kuittas, että kelpaa. Mick oli ihan kympillä mukana. Se ei ole muuta kuin järjestelykysymys, tuumasi. Ilmoittakaa aika ja hän tulee Suomeen, kertoo Päne.

VIIMEINEN KEIKKA Kiertueen viimeinen esiintyminen oli Turussa, ja paikka oli loppuunmyyty. Pänelle se oli yksi hänen uransa parhaimmista keikoista.
- Keikan jälkeen sitten rupateltiin Mickin kanssa, kun laitettiin rojuja kasaan. Hyvissä, mutta haikeissa fiiliksissä. Rundia ei tarvinnut hävetä. Sanoin, että kiertue antoi niin paljon virtaa, että on pakko jatkaa. Siihen Mick heitti naureskellen, että pidetään moottorit käynnissä. Kun törmätään, mennään lavalle. Jos ei huomenna niin vaikka kahdenkymmenen vuoden päästä. Osoitteet ja puhelinnumerot vaihdettiin, ja vielä ennen kuin Mick lensi Englantiin, hän antoi meille ekstrabonukset. Huomasin, kun erottiin, että äijällä oli pieni värinä äänessä, Päne muistelee.
Greedy Pigille ja ennen kaikkea kitaristi Pänttäjälle suuren, nöyrän legendan kanssa soittaminen antoi paljon. Yhteislevytys heiltä jäi ja viimeisen kerran Päne tapasi mestari Mick Greenin hänen viimeisellä Suomen keikalla, Kemissä 2008. Mick niinkuin Dr Feelgoodin Leekin kiersivät maailmaa vilpittömästä rakkaudesta rockin esittämiseen. Samalta pohjalta maksoi mitä maksoi, rockissa mukana on myös Päne.
Blues Station-kuvat, TANE ja teksti lyhennelmä Poppia Väylän pyörtheistä-kirjasta