tiistai 24. toukokuuta 2011

Eki-setä ja Dylan!
Bob Dylan täyttää tänään 70 vuotta ja onnittelijoihin liityn minäkin. Itse pidän hänen Desire- ja Time Out Of Mind-albumeista ja tietenkin 1960-luvun ikivihreistä. Jumalaksi en Dylania kuitenkaan nimeä. Hänestä nimittäin mieleeni tulee aina nimikirjoitustenmetsästäjä Erkki "Eki-setä" Rapo (1946- 2004), jolle Dylan oli painajainen ja hänen nimikirjoitustaan hän ei eläessään saanut.
Eki-sedän tapasin ensi kertaa Tavastian aulassa 1983 juhannuksena. En ollut koskaan nähnyt suosikkikitaristiani Peter Greeniä livenä ja kun hän esiintyi siellä Kolors-bändinsä kanssa, matkasin pääkaupunkiin. Odotellessani konsertin alkua, paikalle ilmestyi Eki-setä muovikassinsa kanssa. Hän alkoi esitellä nimikirjoitusaarteitaan. Mukaansa hän oli ottanut 1960-luvun harvinaisuuksia ja sen muistan, että niiden joukossa oli useampi the Who:n jäsenten singneeraama valokuva, joista yhden hän oli valmis myymään sadalla markalla. Rahapula vaivasi häntä, mutta kauppa jäi tekemättä. Peter Greenin ilmestyttyä paikalle rastapipo päässä, Eki-setä oli kärppänä kättelemässä ja silmänräpäyksessä hänen paperilappusessaan oli kitaristin nimmari. Hän halusi ehdottomasti myös yhteiskuvan, jonka myöhemmin postitin Ekille.
Seuraavan kerran törmäsin häneen Dylanin konsertissa lo
kakuussa 1987. Harmaa poplari päällä hän viiletti Helsingin jäähallin käytäviä ja tuskaili, miten hän saisi Koukkunokan nimmarin. En osannut auttaa, mutta päästäkseni keskittymään itse konserttiin, tyrkkäsin hänelle Lapin Kansan VIP-passin.
Eki oli päässyt edellisenä vuonna Guinnessin ennätysten kirjaan ja vauhti oli vain kiihtynyt. Hän ei käyttänyt alkoholia, mutta maanikon piirteitä hänessä oli. On arveltu, että Eki-setä keräsi 40 vuoden aikana yli 10 000 nimikirjoitusta, mukana muun muassa maailman supertähdet Beatles, Paavi Johannes Pavali II, Dalai Lama, Boris Jeltsin, Frank Sinatra ja Johnny Cash.
Bob Dylanin Eki-setä tapasi vuosien varrella eri tilanteissa kaikkiaan kaksitoista kertaa, eikä nimmaria herunut. Vuoden 1987 Temples In Flames-kiertueen Helsingin keikalla Dylan kyykytti Ekin lisäksi myös taustabändiään Tom Petty & Heartbreakersiä. Kirjoitin Lapin Kansassa:"Hän nauroi vapautuneesti sisäänsä, varsinkin silloin kun muutteli laulujensa sanoja ja sai taustasoittajiensa pasmat sekaisin."

Dylan ei ollut parhaimmalla tuulella ja lopulta hän hermostui perässä roikkuvaan joka kulman takaa ilmestyvään Eki-setäänkin.
-Lopeta seuraamasta minua!, hän huusi Ekille, mutta seuraavana päivänä nimmarinmetsästäjä ilmaantui Dylanin hotellille. Hänet nähdessään Bob poistui äkkiä huoneeseensa.

1978 Göteborgissa hän sai turvamiehen nyrkistä, Ruisrockissa 1990 hän ei päässyt lähellekkään ja Pori Jazzissa 1996 Dylan jakoi nimmareita pikkupojille, mutta kääntyi pois Ekin hahmon nähdessään.Hän oli valmis jäämään eläkkeelle, Dylanin nimikirjoituksen saatuaan, mutta se jäi haaveeksi.
Eki omisti elämänsä nimikirjoitusten keräämiselle ja oli äärimmäisen kohtelias, mutta takertuva ja monet karttoivat hänen seuraansa. Hectorkin huomasi vasta hänen kuoltua, että jotain puuttui ja kirjoitti laulun, jossa riimitteli: Nyt kun hyvästien aika tullut on, ennen keikkaa sut mielellään näkisin ja kun me toiset tähtenä loistettiin, sinut ovelta poistettiin ja aina kun sinut paikasta poistettiin, vähemmän mekin loistettiin.

Yksi oli kuitenkin, joka aina ilahtui Ekin tavatessaan ja se oli
Frank Zappa. He olivat tavanneet ensi kerran jo Lontoossa 1966. Kerran Eki tuli tervehtimään Zappaa ja antoi hänelle tervetuliaislahjaksi karkkia ja Kalle-pornolehden. Siitä Frank sai idean lauluunsa Miss Pinky, joka löytyy vuoden 1976 albumilta Zoot Allures . Sitä esittäessään Frank Zappa muisti aina kertoa suomalaisesta ystävästään Ekistä. (Omat muistot ja kirja: Tomi Lindholm & Jukka Häkkinen: Hei anna nimmari!)