perjantai 18. toukokuuta 2012

Greedy Pigiltä vahva työnäyte
Muistoissa kitaristi Mick Green!
Rock`n`rollia ja jalan alle menevää boogieta vahvoin bluesmaustein soittava Greedy Pig on julkaissut kolmannen albuminsa Boogiedriller.
- Apina on nyt poissa harteilta ja matka voi jatkua syvemmälle  roots-musaan, kohti häränsilmää, tuumaa yhtyeen  kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Jari ”Päne” Pänttäjä tyytyväisenä.
Greedy Pig on ollut nykykokoonpanossa viitisen vuotta. Päne on ylpeä porukastaan. Viimeksi yhtyeeseen tuli kitaristi-laulaja Tapani Ollonen. Rytmiryhmä, basisti Juha Liimatta ja rumpali Seppo Peltonen, taas sai ensikasteensa  ruotsalaisilla Flakasandin bluesfestivaaleilla vuonna 2006.
Yhtye sai alkunsa Tornionjoen deltan tummissa vesissä Peräpohjolan syvässä etelässä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, jolloin uusi aalto löi korkeat laineensa  myös Tornion rantaan. 
Greedy Pigille punk ei aiheuttanut vatsanväänteitä. Sen energisyys oli bändille freesi ilmiö samoin kun Dr Feelgood ja Pirates, joiden vierailut Oulun Kuusrockissa, säteilivät laajalti nousevaan, pohjoiseen muusikkopolveen.
Päne oli 17-vuotias, kun hän näki Piratesin ensimmäistä kertaa livenä.
- Se oli jysäys. Vaikka lavalle oli kymmeniä metrejä, musa tuli sellaisella paineella, että happi meinasi loppua. Sitä vain haukkoi henkeä. Tuntui, että intiaanilauma hyökkää kimppuun ilman armoa, Päne muistelee vuoden 1978 Oulun Pirates-keikkaa, jolloin hän ei tietenkään voinut aavistaa, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän soittaisi yhtyeen maineikkaan kitaristin Mick Greenin rinnalla ja hän saisi mestarilta lempinimen Gary, the wild man from Torneo.
Tunnetustihan nuuskakairalaiset eivät turhaa hötkyile, mutta  Greedy Pigin  Boogiedrillerin  ja edellisten albumien Rye Rye Man ja Junkfood ilmestymisten välissä on kaksikymmentä vuotta. Päne, mitä tuona aikana on tapahtunut ja muuttunut?
- Vaikka virallinen työnäyte eli albumi on puuttunut, koko ajan on oltu liikkeessä ja tehty keikkaa. Mitään vanhuuden päiviä ei olla vietetty, eikä olla levätty laakereilla. 
- Ikää on tietenkin tullut, ääneen ajan patinaa ja toivottavasti myös soitto on petraantunut, mutta musiikki ei ole muuttunut mihinkään. 
- Voisi tietenkin helposti ajatella, kun ollaan jo äijäosastoa, että meiltä tulee iisimpää tavaraa, mutta asia onkin päinvastoin. Boogiedriller on häijympi kuin kaksi ekaa. 
Vaikka viidenkympin rajapyykki on ylitetty, ei se merkkaa, että alkaa soittaa jotain BMW-bluesia.
- Nuoresta sällistä lähtien olen pyrkinyt siihen, että jälki on rosoista. Soundissa pitää olla soraa ja hiekkaa, musan maanläheistä, tarinat uskottavia ja hommassa pitää olla aina mukana joku blue note.
Boogiedriller on ollut markkinoilla nyt kuukauden päivät. Vastaanotto on ollut pääsääntöisesti positiivinen. Levy on ollut muun muassa ”voimasoitossa” Teppo Nättilän Kantritohtorissa. Avaappa vähän inspiraation lähteitä ja  albumin biisejä.
- ZZ Top, Status Quo, Pirates, Canned Heat, Dr Feelgood, Black Oak Arkansas…Siinä pieni kattaus nimistä, jotka alitajuisesti ovat varmasti vaikuttaneet Greedy Pigin musaan.  Mitään ei olla yritetty  suoraan matkia, sillä toi  musa tulee lihaksesta.
- 1970-luvulla tehtiin kunnon brittirockia. Nykyäänhän se on pelkkää huttua. Esimerkiksi Bad voodoo meiän levyllä on ihan Quota. Siinä on ripaus Dr Feelgoodia ja huuliharppu kumartaa Lee Brilleauxille, johon oli ennen muinoin kunnia tutustua parilla lämppärikeikalla. Jos taas mennään rapakon taakse biiseissä  Holler  ja High wide and handsome on tämä southern moodi, josta olen velkaa Allman Brothersille ja Lynyrd Skynyrdille.
- Haastavin biisi Boogiedrillerillä on varmasti Secondhand blues. Kaluttu luu, sillä tuolla kompilla, niin mustat kuin valkoisetkin ovat tehneet lukemattomia juttuja. Siihen ei kannata
sotkea näppejä, ellei ole varma mitä tekee. Jos ei ole hyvä henki päällä, joku rytminen melodinen tolkku, lopputulos saattaa olla pelkkää biibabuubaa. Se on niin simppeli ja siksi vaikea, vesittymisen vaara on suuri.
- Secondhand blues on meidän näkemys asiasta ja se onnistui hiton hyvin. Meidän merkkaus  ei kalpene kenenkään rinnalla. Okei myönnetään, että nuorena kollina tuli soitettua ZZ Toppia ja vanhoja DVD-pätkiä on tullut katseltua John Lee Hookerin ja Canned Heatin keikoiltakin. Se hurtti huumori, millä Heatin äijät tömyää lavalla ja tamppaa boogieta. Enempi meidän juttu sieltä lähtee. Meno on lähempänä elukkaa, primitiivisempää.
Greedy Pigin tapauksessa tarinat tulevat Teksasin suunnalta,  onko vaikea eläytyä ja kirjoittaa tekstejä vieraasta  maailmasta ?
- Mielikuvitustahan se vaatii. Pitää olla sisällä niissä jutuissa. Tarinat ei saa olla puutaheinää, sillä siitä narahtaa varmasti. Minulla juttuja tulee ihan nappulapoikavuosista tähän päivään. 
Boogiedrillerillä on enemmän symboliikkaa ja kielikuvia kuin kahdella edellisellä levyllä. Kun mennään Teksas-osastoon, siellähän on muun muassa aavikkoa, kojootteja, kalkkarokäärmeitä ja liskoja. Ne vain täytyy osata sitoa arkipäivään.
- Metallipuolen äijillähän viikate heiluu teksteissä konkreettisesti, mutta mun mielestä täällä Härmässä ovat yhtälailla käärmeet ja viikatemiehet vieressä kyttäämässä, milloin tulee sopiva sauma iskeä. Niiden kanssa rokkarin niin kuin bluesäijänkin täytyy olla frendi. Täytyy kattoa mihin astuu, muuten se on heti nirri pois. 
Teillä on ollut tuottajina, kaksi eri tyylin ammattimiestä, Edu Kettunen kahdella ekalla levyllä ja nyt Hannu Leiden Boogiedrillerillä. Miten he ovat vaikuttaneet yhtyeen äänimaailmaan? 
- Jos jyrkät linjat vetää, Edu teki suuren työn bändin kanssa, häneltä opittiin paljon ja hän toi mukanaan kantripoljentoa, kun taas Hannu operoi enempi raskaammalla puolella. Mutta sitten kun mennään perusasioihin, meiltä kolmelta löytyy paljon yhteisiä nimittäjiä. Ollaan tultu samanlaisen musan kautta tutuiksi, ikää on suunnilleen yhtä paljon ja kaikki tykkäävät viskistä.
- Edun kanssa työskennellessä opin myös äänittämisestä, sekä sovittamiseen, laulamiseen ja fraseeraukseen liittyviä juttuja. Hannu sitten huomasi, ettei hänen tarvi enää noihin perusjuttuihin puuttua. Vaikka on pedantti laulun, ääntämisen ja lauluvireen  suhteen, hänellä ei ollut korjattavaa. Onhan siellä jotain epäpuhtauksia, jos tarkalla korvalla kuuntelee, mutta se menee jo avaruustekniikan puolelle. 
-Toisaalta, vaikka musa on mullekin tärkeä ja vakava asia, niin ei rockia kannata otsa kurtussa vääntää. Huumori, hauskuus ja pienet mokat ovat juuri se suola, joka antaa sen human touchin, että musa kuulostaa inhimilliseltä.
Tapani, Mick ja Päne Kemissä 2008
Pirates-kitaristi Mick Greenin (1944-2010) oli tarkoitus vierailla Boogiedrillerillä, mutta hän ehti menehtyä ennen äänityksiä. Kuinka lähellä se oli?
- Samalla lailla kun nuo biisit ovat kummitelleet pitkään minun mielessä, että ne täytyy saada levytettyä, suunniteltuun pakettiin kuului Mick Green.
- Mitään mustaa valkoiselle ei kirjoitettu, mutta Mickin viimeisellä Suomen keikalla Kemissä sovittiin, että jos hän on täällä käymässä, niin pannaan hänen tavaramerkki, hakkaava komppi purkkiin tai kerätään fyrkat, että lentää Suomeen tai käyn valmiiden nauhojen kanssa Englannissa.
- Mutta kävi miten kävi. Tietenkin oltaisiin voitu omistaa Boogiedriller Mick Greenille, muttei haluttu ratsastaa kuolleen miehen maineella.
Greedy Pig heitti  sinunkaupat Mick Greenin kanssa helmikuussa 1999, kun yhtye teki  parin viikon Suomen kiertueen hänen kanssa  ja jälleennäkeminen tapahtui ilmeisesti Kemissä Piratesin lämppärinä?
- Kyllä. Siinä ehti vierähtää kymmenisen vuotta ja kun nähtiin, tuumasi meikäläisestäkin, että Garykin on jo äijittynyt.
- Pumppuhan Mickiltä oli jo silloin operoitu, mutta silti sanoi polttavansa niin kuin ennenkin. Ajattelin, ettei hyvää lupaa.
- Muistui mieleen, kun reenattiin kiertuetta varten Salon Rikalanmäellä, röökitauko oli kahdenkymmenen minuutin välein. Pitkä päivä kyllä reenattiin. Se oli vanhan liiton sissi. Vaikka oli ikämies, ei sanonut kertaakaan, eiköhän tämä ollut tässä. Mick oli tosi ammattilainen, ei mitään hälläväliämeininkiä.
- Mick poltti jotain tosi vahvaa  brittijässäkkää. Punanen nortti oli sen rinnalla lighttia. Äijä kääri itse sätkät karhun perseestä. 
Mick Greenin kanssa tietenkin sattui ja tapahtui kaikenlaista, kerroppa jotain?
- Hauskinta  oli tietenkin, kun oltiin Mickin kanssa kaljalla ja  Paul McCartney soitti kännykkään ja mestari pyysi puhelun jälkeen kisälliltä keskeytystä anteeksi.
- Paljon oltiin Greenin kanssa yhdessä. Olin hänelle  kitarateknikko kautta adjutantti. Otin roolin automaattisesti nuorempi kunnioittaa vanhempaa ammattimiestä-pohjalta. Ei velvoitettu, mutta huolehdin, että ukko viihtyy. 
- Kiertueella Mickillä oli mukana legendaarinen Telecaster Custom vuodelta 1970, jolla oli luotu maaginen Pirates-saundi ja soitettu muun muassa kovat Out Of Their Skulls- ja Skull Wars-kiekot.
- Kun meillä  oli siinä parin päivän tauko, hän jätti kitaransa minun hoidettavaksi. 
Jännä juttu, kun kitara on ollut mullekkin aina ainoa oikea kädenjatke, niin kyllähän sitä kämpillä taivasteli. Jumalauta Greenin kitara on tuossa. Pakkohan sitä oli näprätä ja ottaa valokuvia muistoksi, mutta hienoin muisto mestarista on  kuitenkin, kun sai soittaa hänen kanssaan.
(Juttu julkaistu aiemmin Blues-Finland-nettlehdessä)
KEIKAT: 30.06.-Mongrel Run 2012, Muhos, 13.07.-American car weekend, Corona Bar, Pieksämäki, 28.07.-11th Run to 60’s HD-rally, Kemi